3. Toiminta saaressa

Alkuun Lammassaareen tehtiin vain päiväretkiä isoilla kirkkoveneillä Kaisaniemen rannasta, mutta jo vuoden 1907 pöytäkirjoista löytyy merkintä siitä, että saaren (Pohjolan Pirtin) ravintoloitsijalle annettiin oikeus ottaa "siirtolalaisia".
Ainakin 1910-luvulla Koitto harrasti sosiaalista toimintaa kustantamalla vähävaraisille (nais)jäsenilleen siirtolaviikkoja "saaren täysihoitolassa" Lepolassa, jota nimitettiinkin "väsyneiden naisten kodiksi". Telttailu lienee alkanut myös verraten varhaisessa vaiheessa, koska kaikki halukkaat eivät mahtuneet yöpymään Lepolaan tai Pohjolan Pirtin parvelle.
Telttailijoilta perittiin pientä vuokraa. Vanha koittolainen muistelee vuokran olleen 20 markkaa kesästä v. 1937, hänen tuntipalkkansa ollessa 36 markkaa.
Pöytäkirjamerkintä vuodelta 1938 kertoo maksun olleen 25 markkaa.

Vuonna 1939 Pohjolan Pirttiin rakennettiin ravintolasiipi.
Mökkejä saareen sai alkaa rakentaa vuonna 1942, mutta suuremmassa määrin niitä alettiin kyhätä vasta sotien jälkeen.
Alkuun mökit olivat erittäin kevytrakenteisia pahvimökkejä, jotka purettiin talveksi. Rakennusmateriaalin vaihtuessa laudaksi muuttuivat mökit pysyviksi.
Mökkien määrä oli parhaimmillaan lähes kaksi sataa pudoten nykyiseen 112:een vähitellen sekä kaupungin rajoitusten myötä että huonokuntoisimpien tultua puretuksi.

(Nuorisoa Lammassaaressa 1920-luvulla. Kuva kirjasta Nokea ja pilvenhattaroita, Gummerus 1999.
Kuva Kansan Arkisto)

Lammassaari on saari, mutta sinne on johtanut aikoinaan "kivetty tie" mantereelta.
Saaren ja mantereen välinen alue on kaislikkoista vesijättömaata. Koitto pyrki kuitenkin hoitamaan liikenteen saareen veneillä eikä tiestä ole juuri mainintoja Koiton asiakirjoissa.
Jo toisena vuonna eli 1905 perustettiin höyrylaivaosakeyhtiö kuljettamaan kansaa, mutta yhtiön laiva ja proomu myytiin liikenteen kannattamattomuuden takia jo pari vuotta myöhemmin. Lihasvoimalla veneiltiin muutamia vuosia kunnes Koitto hankki moottoriveneitä.
Vuosien kuluessa on liikennettä hoitanut ilmeisesti monenlaisia venevirityksiä. Pisimpään liikenteessä olivat Koiton Lammassaari -niminen moottorivene sekä Koiton Sininauhapiirin nimikkovene, oletettavasti 20-luvulta sotiin saakka.
Tiettävästi "Sininauha" paloi talviteloilleen Toukolan rantaan ja "Lammassaari" häkäpönttöineen jäi "sinne jonnekin". Lisäksi polttoainepula haittasi sota-ajan liikennöintiä, joten vain soutaen tai jalkapelillä pääsi saareen.

Sotien jälkeen liikennettä hoitamaan otettiin yksityisiä liikennöitsijöitä, jotka hoitivatkin sitä aina vuoden 1970 tienoille saakka. Lahti oli madaltunut mahdottomaksi isompien veneiden liikennöidä. Matkustajien määrä oli myös vähentynyt muun muassa tanssien loputtua saaressa.
Saareen johtavan tien umpeen kasvamisesta ja mutaan vajoamisesta huolimatta on sinne ollut kuivina aikoina mahdollista kulkea jalkaisinkin. Maan nousemisen myötä muodostui ns. Kaislapolku, joka sekin toki tarjosi märkiä yllätyksiä kulkijoilleen mutaisine silmäkkeineen.
Vuonna 1993 kaupunki rakensi pitkospuut Lammassaareen.

Alkuaikoina Lammassaareen tultiin päiväksi ja illalla palattiin kaupunkiin. Nuoriso rentoutui kisailemalla, vanhempi väki turinoimalla. Puoliltapäivin kokoonnuttiin hartaushetkeen. Kesän kuluessa pidettiin tietenkin myös lukuisia juhlia ja iltamia. Hartaushetket jäivät vähitellen pois, ja niistä on enää muistona Pohjolan Pirtin tornissa oleva kello, jolla väki kutsuttiin koolle. Aivan alusta lähtien 60-luvun loppuun saakka Lammassaaressa toimi ravintola, joko Koiton itsensä tai ulkopuolisen vuokraajan hoitamana.

Säännöllinen tanssien pito alkoi 30-luvun alussa. Parhaimmillaan tansseissa kävi yli tuhat vierasta, joten ei ole ihme, että Pitkänsillan venelaiturilla on ollut "tunkosta, josta venemiehet eivät selviä".
Tanssien musiikin hoiti yksi orkesteri koko kesän kattavalla sopimuksella. Toiminta lienee ollut varsin kannattavaa, koska myös oheistoimintoja oli viritetty - ilmakivääriammuntaa ja raha-automaatteja: "Myönnettiin Kultatähkä-säätiölle lupa pitää raha-automaattia Lammassaaressa, mutta vain lauantaisin ja silloin kun saaressa ei ole lapsia."
Perinteeksi muodostui myös miss Lammassaaren valinta, joka valittiin ensi kerran oletettavasti 17.8.1940. Tanssit jatkuivat Lammassaaressa sota-ajan tanssikiellon aiheuttamaa taukoa lukuun ottamatta aina vuoteen 1969, jolloin Lammassaaren tanssit lopetettiin tappiollisina.

Aiempien nuorisojärjestöjen ja urheiluseurojen leirien lisäksi 1940-luvulla alettiin Lammassaaressa järjestää lasten leirejä. Oli sekä päiväsiirtola, jossa lapset olivat päivähoidossa että varsinaisia leirejä yöpymisineen. Leirien järjestäjinä toimivat sekä Koitto että muut järjestöt. Päiväleiritoiminta loppui 60-luvun lopussa, kun niitä järjestänyt Parasta lapsille r.y. katsoi kustannusten nousevan Lammassaaressa liian suuriksi.
Muita leirejä järjestetään edelleen, Koiton toimesta viimeinen järjestettiin vuonna 1990.

50-luvun puolivälistä kymmenisen vuotta eteenpäin Lammassaaressa oli monenlaista muutakin toimintaa. Saaressa toimi oma huvitoimikunta, joka järjesti mökkikauden avajais-, juhannus-, keskikesän- ja päättäjäisjuhlat. Esimerkiksi juhannuksena 1961 Lammassaaressa kävi 1.300 juhlijaa ja huvitoimikunnan järjestämiin tilaisuuksiin osallistui yhteensä 2.900 henkeä.

Joka kesä järjestettiin saaren urheilumestaruuskilpailut ja talvisin hiihtokilpailuja. Lentopallossa nähtiin isompiakin turnauksia, jopa miesten SM-sarjassa pelanneen Koiton Riennon toimesta SM-kesäsarjan otteluita.
Istuttiin iltaa keskustellen, vierailijoiden alustuksia kuunnellen, käsitöitä tehden ja marjapussia pelaten. Saaren ja sen rakennusten kunnosta pidettiin huolta lukuisten talkoiden voimalla. Palkattua väkeä tarvittiin saarivahdin lisäksi vain vaativimpiin remontteihin.

Pasi Koste on käyttänyt lähteinään mm. Kansan arkiston sekä Helsingin kaupunginarkiston materiaalia.

edelliseen kappaleesen