2. Koitto 20- ja 30-luvulla

Kansalaissota katkaisi Koiton vireän toiminnan hetkeksi. Huomattava määrä koittolaisia osallistui sotaan punaisten puolella ja ainakin nelisenkymmentä sen jäsenistä, mm. suuri osa järjestysmiehistä kuoli sodassa ja sen jälkiselvittelyissä. Sodan jälkeen Koiton omaisuus oli takavarikossa ja torvisoittokunnan vasket oli otettu sotasaaliiksi. Toiminnan uudelleen vireytyessä tuli tielle vielä uusi ongelma: naapuritonttien omistaja Amos Andersson oli kaikessa hiljaisuudessa hankkinut Koiton talon osake-enemmistön ja Koitto joutui toimitalonsa pelastaakseen lunastamaan ne takaisin lainarahalla. Syntynyt velkataakka rasitti toimintaa, joka tapahtui nyt lähes 100 prosenttisesti omassa talossa.

(Raittiustalo Koitto alkuperäisasussaan 1920-luvulla. Kuva kirjasta Koitto 100 vuotta,
Raittiusyhdistys Koitto ry, 1983)

Koiton 20- ja 30-lukuja sävytti työväenliikkeen sisäinen valtataistelu siitä huolimatta, että Koiton johtokunnan enemmistö oli maltillisten sosiaalidemokraattien hallussa. Kuitenkin työväenliikkeen vasemmistosiipi sai vietyä useaan otteeseen kokouksissa lävitse omia kantojaan, mm. kysymyksessä Koiton osallistumisesta vappumielenosoituksiin. Poliittisesti tilanne Koitossa kärjistyi vähitellen. Vasemmistolaisten ja kommunistien julkiset toimintamahdollisuudet olivat kaventuneet mm. ammattiyhdistysliikkeessä, joten he alkoivat kiinnittää enemmän huomiota Koittoon.
Valtataistelu huipentui vuoden 1930 kokouksissa: vasemmistolaiset saivat enemmistön taakseen johtokunnan vaalissa, jolloin maltilliset ja oikeistososiaalidemokraatit vetäytyivät syrjään. Heinäkuussa poliisi sulki Koiton talon osittain Lapuan liikkeen painostuksesta. Koiton johto anoi viranomaisilta lupaa talon avaamiseen, sitä kuitenkaan saamatta. Koiton tilanne alkoi käydä tukalaksi, kun toimintaa ja velkojen hoitoa varten ei tullut mistään tuloja.
Tällöin joukko "ei-kommunistisia" Koiton jäseniä anoi maaherralta luvan ylimääräisen kokouksen pitämiseen. Runsaan poliisijoukon läsnäollessa elokuun 22. päivänä pidetyssä kokouksessa valittuun uuteen johtokuntaan tuli vain viranomaisten hyväksi havaitsemia koittolaisia. Syksyn kuluessa toimintakieltoja purettiin ja vapunpäivänä 1931 maaherra sai sisäasiainministeriöltä määräyksen sallia toimitalon uudelleenavaamisen.

Koiton toiminta jatkui tämän kahinan ja kieltolain 1932 tapahtuneen kaatumisen jälkeen painottuen enemmän varhaisnuorisotyöhön. Varsinaisessa raittiustyöstä esimerkkinä olkoon tanssiravintoloiden aiheuttamaa tapainturmelusta vastaan käyty keskustelu vuodelta 1933:
"Alettiin keskustelu ns. tanssiravintolakysymyksestä. Ensimmäisen puheenvuoron käytti H. Kanon selostaen sitä järjestystä, mikä näissä ravintoloissa vallitsee. Hän mainitsi miten miltei kaikki naispuoliset näiden ravintoloiden kanta-asiakkaat ovat ns. houkutuslintuja jotka ravintolaan saapuessaan asetetaan erikoisiin, heille varattuihin pöytiin. Suurin osa näistä tytöistä on hyvin nuoria, noin 15-16 -vuotiaita jos kohta on huomattavasti vanhempiakin. Miehissä myöskin on valtava osa koulunuorisoa vaikka niissä kenties on sentään suurempi osa vanhempia kuin tytöissä. Myöskin hän kuvasi niitä ns. kabinettihuoneita joita on jokaisen tanssiravintolan yhteydessä. Tahtoi nimittää näitä laitoksia "viranomaisten suojeluksessa oleviksi porttoloiksi". Seuraavan puheenvuoron käytti Fiina Pietikäinen selostaen hänkin näitä laitoksia jotka meillä ovat muodostuneet suurmaailman tapaan mutta se ei suinkaan tee niitä suositeltaviksi." (Lainaus: Koiton johtokuntain yhteisen kokouksen pöytäkirja 28.10.1933, 3§)

Sodan aikana toiminta oli luonnollisesti alamaissa ja se painottui entistä enemmän varhaisnuoriin. "Sotatoimiin" Koitto ei tiettävästi osallistunut muuten kuin tervehdyskäynnein haavoittuneiden luona. Koiton omistama moottorivene "Lammassaari" oli otettu armeijan käyttöön ja sille tielleen se jäikin. Eräänä yönä putosi pommi Yrjönkadulle aiheuttaen raittiustalolle huomattavia vahinkoja.